And ladies shouldn't be messed with

Pidemmittä puheitta, blogi jää toistaiseksi hiljaiselolle. Yksinkertainen syy tähän hiljaiselelyyn on täysi motivaation puute koirablogin kirjoittamiseen, kun ei ole mitään mistä kirjoittaa. Treenaaminen on jäänyt aika perusteellisesti taka-alalle, kun koirat nauttivat ansaituista eläkepäivistään sohvalla maaten ja kuraojissa kieriskellen. 

Valoa on kuitenkin tunnelin päässä nähtävissä, sillä saan lähitulevaisuudessa treenilainaan malinoisnarttu Carun, jonka kanssa on tarkoitus ruveta treenaamaan tottista ja jälkeä tokon ohella. Suurensuuret kiitokset Carun omistajalle Iidalle joka antaa minulle mahdollisuuden saada taas koira treenattavaksi! <3 

Tokopossu Otto Von

Ei olekaan ilmeisesti hetkeen tullut kirjattua ylös Pienen Mustan sankaritekoja tokon saralla. Pikkupossu tekee nykyään duunia galaksien asennosta riippuen tosi hyvin! Ollaan päästy vihdoin etenemäänkin perusasentojen ja maahanmenon hinkkaamisesta. Hiljalleen ollaan päästy kasailemaan kaukoja, kokeillen hieman eri variaatioita tekniikkojen suhteen. Haluan opettaa pikkupiskille ns. hissikaukot, jolloin ei jouduttaisi taistelemaan saman eteenpäinryömimisongelman kanssa, kuin Ziran kaukoissa. Ilmeisesti pienen säädön jälkeen työ alkaa tuottaa tulosta, sillä äskettäin Otto väläytteli jo äärettömän hienoja maahan-seiso-vaihtoja. Istumisen suhteen pitää vielä jatkaa hinkkaamista, sillä Oton mielestä on tosi kiva ottaa pari askelta taaksepäin seiso-istu-vaihdossa. Ja istu-maahan-vaihto on edelleen hyvin hidas. Kiva kuitenkin huomata, ettei tässä ihan hakata päätä seinään. Valoa tunnelin päässä?

Seuraamisen suhteen ollaan aivan yhtä alkutekijöissään kuin aiemminkin, ellei jopa hiukan enemmän. Perusasennon paikka on Otolle edelleen hyvin epäselvä, välillä se unohtuu aivan liian taakse ja välillä taas edistää ainakin koiranmitan verran. Jotain pieniä seuruupätkiä ollaan otettu, niissä paikka on hirveän paljon selkeämpi eikä elä yhtään niin paljon, kuin voisi kuvitella perusasennon perusteella. Jatketaan treenejä ja mietitään edelleen uusia mahdollisuuksia tuon perusasennon selättämiseen, se kun on aika tärkeä palanen koko tokotouhussa...

nothing.

Saatte nyt kuvituskuvina hyyyyvin vanhaa insta-settiä.

Yllätys yllätys, me ei taaskaan olla tehty oikeasti yhtään mitään. Ollaan vaan oltu, ihmetelty ja nautiskeltu kesästä. Tai on koirat puuhastelleet jotain pieniä temppuhetkiä ja aktivointileluja, mutta enimmäkseen keskittyneet makoilemaan sohvalla ja syömään. Eilen kyllä yritin etäisesti aktivoitua belgin kanssa, ajoin sille jäljen ja tein pienet lyhyet tottistelut. No, kannattiko? Ei.

Jäljellä Zira oli ihan pihalla, ei hajuakaan kuusta eikä maasta. Eikä varsinkaan siitä, että jotain jälkeä olisi pitänyt ajaa... Ei voi syyttää edes jäljen haastavuutta, sillä se oli hyvin suoraviivainen ja ruokaa oli joka askeleella, eli lähes seisova pöytä katettu belgille peltoon. Mutta ei kun ei, ei irronnut yhtään. Kun oltiin muutama hyvä askel saatu jäljestettyä, päätin antaa laiskuudelle (ja palelemiselle) luovutusvoiton ja lähdettiin hakemaan loppupalkka ja pihalle tottistelemaan. Edelleen mummo oli ihan eri kiertoradalla kun ohjaaja, perusasentoja se tarjosi vinosti eteen ja seuruista se tippui ihan heti. Kuitenkin pakko sanoa, että muutaman sekuntin mittaisia pk-seuruita se vilautteli niinä hetkinä kun mahduttiin samaan kuplaan. Oikein hienoa, nättiä ja ennen kaikkea suoraa ja innokasta seuruuta löytyi, kun vähän kaiveli. Siihen me sitten lopetettiinkin, ei rassattu kummankaan hermoja yhtään enempää :D

Koko kesälle ei ole oikeastaan mitään kummempia suunnitelmia, pitäisi ehkä jotain mätsäriä tai kimppatreenejä katsella jossain kohtaa, kun saisi aikaiseksi siirtyä ihmisten ilmoille.

Special order: some talent

Löysinpäs konetta tyhjennellessäni jotain ennen julkaisemattomia kuvia (tai ainakaan en itse muista että olisin näitä tänne koskaan tyrkännyt!) Lähinnä talvimatskua, joka tuntuu melko kaukaiselta nyt, kun kesäloma kolkuttelee ovella..

<3

Zira ja Luna

Ja sitten aivan toisenlaisiin asioihin! Pääsin viikonloppuna ottamaan tottista monen hyvin erilaisen koiran kanssa. Lyhyeen ja ytimekkääsen treeniin pääsi yhteensä viisi koiraa, neljä lyhytkarvaista saksanseisojaa ja rhodesiankoirapappa. Oli melkoinen elämys päästä tekemään töitä kovin erilaisten koirien kanssa, sillä jokaisen kohdalla joutui korjaamaan hyvin paljon omaa asennettaan ja tapojaan.

Ihan ensimmäiseksi treeniin pääsi Manu-seisoja, jonka kanssa treenaaminen oli hyvin rauhallista ja seesteistä. Se ei kauheammin sähellä (ainakaan verrattuna kolmeen seuraajaansa..). Sen kanssa sai oikeasti hieman hermolepoa, kun ei tarvinnut jatkuvasti yrittää hillitä suunnatonta intoa.

 Manun jälkeen siirryin pienen mustan Luna-tyttösen puikkoihin, josta koitan kovasti leipoa jonkunlaista tokoprojektia. Hitaasti mutta varmasti, mustilaisen seuruu on parantunut huomattavasti eikä intoa ainakaan puutu yhtään! Vähitellen lähdetään hiomaan seuruun tekniikkaa, paikkaa ja rauhallisuutta, ei ole kovin helppoa yrittää seuruuttaa kainaloon asti keulivaa koiraa :D

Thumba <3

Tämän kaksikon jälkeen pääsin testaamaan Morris-seisojaa, jonka kanssa suurin osa ajasta meni muistutteluun siitä, että nyt oltiin tekemässä tottista eikä etsimässä lintuja :p Hyvin hauska ja symppis "pienine" kenguruloikkineen, kunhan sen sai keskittymään olennaiseen. Toiseksi viimeisenä kuvioon asteli puolivuotias Quu-pentu, jonka kanssa tehtiin ihan vain lyhyt sessio perusjuttuja.

Viimeisenä pääsin testaamaan jo kokeneempaa, 9-vuotiasta rhodesiankoirapappa Thumbaa. Voi että tyyppi oli liikuttava päästessään tekemään juttuja! Huomasi kyllä, että toisenlaisia koiria on tullut paljon treenattua. Papparainen ei kovin kestä toistoja, se kyllä kyllästyy huomattavasti nopeammin kuin miellyttämisenhaluinen paimen, tai edes hieman itsepäinen sipukka. Oli mielenkiintoista päästä tekemään tottista niin erilaisen koiran kanssa, sillä joutui itse oikeasti kiinnittämään huomiota omaan osaamiseensa ja tekemiseensä.

Thumban kuvien copyright Irina Korte

I'm back by popular demand, some people don't understand why I'm laughing

Sussu paiskasi meitä taas kerran kysymyshaasteella, joten laitetaan vahinko kiertämään Esmelle, Arolle ja Heidille sekä Heklalle omistajineen!

1. Suurin saavutuksesi koiran kanssa?

- Tää on todella vaikea kysymys! Toisaalta meidän parin vuoden takainen (ja ainoa :D) AVO1 TKK:n piirinmestaruuksista lukeutuu tähän kastiin. Se fiilis oli huikea, kun oltiin samassa kuplassa järkyttävästä kisajännityksestä huolimatta. Kuitenkin, suurin saavutukseni on se, että saan joka päivä katsoa sitä, kuinka epävarmasta lapasesta on kuoriutunut itsevarma ja se on aina lähdössä häntä heiluen tekemään "jotain juttuja", ihan sama onko se frisbeen heittelyä nurtsilla vai jäljestystä metsässä. Se ei kuitenkaan ole ainoastaan minun suoritukseni, enkä tiedä oltaisiinko me ikinä päästy tähän ilman treenikaverien tukea ja neuvoja. 

Oton kanssa taas suurin saavutus on se, kun se joskus ja jouluna tulee ensimmäisestä kutsusta luokse... :D

2. Mitä arvostat koirassasi?

- Zirassa arvostan hyvin suuresti sen rauhallisuutta kaikissa uusissa tilanteissa. On mahtavaa omistaa koira, jonka voi peltojen ja metsien keskeltä hyvillä mielin raahata Turun keskustaan kävelemään eikä se ole moksiskaan ohikulkevista koirista, autoista tai ihmisistä. Samoin se, että se ei kiipeile seinille jos ei jatkuvasti saa jotain duunia. Otossa taas arvostan sitä, että se hoitaa tehtävänsä sunnuntaitokoilijana ja sylikoirana uskomattomalla tarmolla ja häntä aina heiluen.  

3. Miten koulutat koirasi? (Naksutin, pakote, jokin tietty koulukunta, kaikki sekaisin?)

- Oikeastaan kaikki sekaisin. Naksutinta tulee harvemmin käytettyä, koska se noin keskimäärin yleensä on jossain ihan muualla kuin siellä missä sen pitäisi olla... Suurimmaksi osaksi käytän pelkästään positiivista vahvistusta, enkä myöskään yleensä anna negatiivista palautetta suorituksista. Huonommat jätän kokonaan huomiotta, ja sitten saadaan superpalkka kun tehdään oikein. Pakotteita käytän ainoastaan ääritilanteessa, eli hyvin harvoin. Pyrin myös aina olemaan puuttumatta koiran toimintaan fyysisesti, sillä yleensä näihin tehoaa jo litania kovaäänisiä painokelvottomuuksia :D

4. Haaverotu, jota et kuitenkaan koskaan voisi ottaa?

- Näitä on paaaaaljon! Haaverotujen pitkähköltä listalta löytyy muunmuassa husky, jota tuskin voisin koskaan ottaa, sillä en pysty tarjoamaan sille rotutyypillistä toimintaa tarpeeksi usein. Olisi huippua myös omistaa joku jättirotuinen koira, esimerkiksi nöffi, tosin sellaista tuskin tulee sen  terveydentilan ja tilantarpeen takia koskaan taloudesta löytymään. Toinen mielenkiintoinen olisi leonberginkoira, mutta sellaistakaan tuskin meidän taloudesta koskaan löytyy.

5. Uros vai narttu? Miksi?

- Uros. Olen koko ikäni asunut narttukoirien keskellä, ja välillä pistää pännimään, kun kaiken joutuu suunnittelemaan sen perusteella koska on odotettavissa juoksut. Ja siltikään se ei kuitenkaan mene kuin Strömsössä konsanaan :D meillä asuneet urokset ovat aina olleet paljon narttuja lunkimpia tapauksia ja mutkattomia tyyppejä. 

6. Paras yhteinen muistonne?

- Tääkin on tosi vaikea! Ja näitä on monta :D ainakin ensimmäinen yö, kun Zira oli juuri muuttanut meille. Se, kun jalkopäässä nukkui vihdoin kerällä se oma kauan haaveiltu belgianpainajainen. Ja se, kun se ekaa kertaa palautti kapulan käteen. Ja kun me käytiin MYNSKillä mölliaksaamassa itsellemme 15vp :D Ja jokainen sänkkärirallittelukerta, kun näkee kuinka pörröpallero nauttii siellä kirmailemisesta.

7. Idolisi koiramaailmasta.

- En varsinaisesti seuraa kenenkään "pro-harrastajan" uraa niin, että osaisin valikoida sieltä jonkun koulutusmetodiensa tai menestyksensä takia idolin arvon ansaitsevan henkilön. Kuitenkin salaa ihailen blogin kautta Jannia, tämän koiria ja ajatuksia koiramaailmasta. Hänellä on hyvin paljon samankaltaisia ajatuksia kuin itsellänikin, ja ennen kaikkea asenne kohdallaan! 

8. Jos koirasi puhuisi, mitä se sanoisi sinulle?

- Z: "Mulla on nälkä. Mä kuihdun. Huomaatsä? En oo saanu ruokaa ainakaan tuntiin..."

- O: "Älä sinä tule siihen kertomaan mitä mun pitäis tehdä, mulla on tää homma hanskassa ja sä oot tiellä"

9. Mikä on mielestäsi sopiva määrä koiria?

- 2 tai 3. Olisi hienoa omistaa isompikin määrä koiria, jos tilat ja resurssit siihen riittää; mutta tärkeintä on se että kotona on tasapainoinen lauma, jossa ketään ei sorsita tai ajeta ahtaalle. Säästää myös omistajan hermoja, koska koirista on toisilleen seuraa.

10. Kuva koirastasi lempipuuhassaan.

Haastetuille kanssa samanmoiset kysymykset:

1. Suurin saavutuksesi koiran kanssa?

2. Mitä arvostat koirassasi?
3. Miten koulutat koirasi? (Naksutin, pakote, jokin tietty koulukunta, kaikki sekaisin?)
4. Haaverotu, jota et kuitenkaan koskaan voisi ottaa?
5. Uros vai narttu? Miksi?
6. Paras yhteinen muistonne?
7. Idolisi koiramaailmasta.
8. Jos koirasi puhuisi, mitä se sanoisi sinulle?
9. Mikä on mielestäsi sopiva määrä koiria?
10. Kuva koirastasi lempipuuhassaan.

mä nään näitä asioita mitä kukaan ei oo nähnytkään

les kuvahaaste.

Paras yhteiskuva

Treenaamassa

Paras kesäkuva

Paras talvikuva

Tunnelmallinen kuva

Hassu ilme

Toinen identiteetti

Paiskataanko tällä haasteella nyt sitten vaikka Iidan tiimiä, Annua ja Giniä sekä Susan belgijengiä. Saa suorittaa!

Kysymys ei ole siitä, kuka antaa minun tehdä sen, vaan siitä, kuka yrittää estää.

Pohdintaa koiran treenaamisesta, ominaisuuksista, mielentilasta ja kaikesta siihen liittyvästä.


Kun koiraa koulutetaan tavoitteellisesti, on treenaaminen aika venyvä käsite. Erilaisia metodeja, uskomuksia ja ennen kaikkea - erilaisia kouluttajia löytyy joka lähtöön. Jotkut kouluttajat vannovat vain ja ainoastaan positiivisen vahvistamisen nimeen, jotkut käyttävät viettiteoriaa pohjana koiransa kouluttamiselle. Omasta mielestäni noista molemmista tekniikoista on vallan mainiot lähtökohdat onnistumiseen. En kuitenkaan varsinaisesti kannata  kumpaakaan näistä, tai pidä kumpaakaan toista oikeampana. Kuitenkin alusta lähtien kouluttamisen tulee tapahtua koiran ehdoilla, koiralle sopivin metodein. Itse olen myös sitä mieltä, että jo ennen aloittamista kouluttajalla tulee olla melko selvä visio siitä, millaista suoritusta koiralta hakee. On helpompaa lähteä rakentamaan toimivaa suoritusta oman vision pohjalta, kuin täysin tyhjästä.

Pidän tärkeänä kulmakivenä koiranpennun kouluttamisessa ennen kaikkea mielentilan rakentamista. Kouluttajalla on vuosia aikaa hioa liikkeet teknisesti toimiviksi, kun taas mielentilan muokkaaminen on paljon pidempiaikainen prosessi, been there, done that.
Alussa kaikki lähtee ohjaajasta, ihmisen on oltava innostava ja kiinnostava.  On annettava pennun ymmärtää, että aktiivisuus ihmistä kohtaan on paljon kivempaa ja palkitsevampaa, kuin omilla reissuilla huiteleminen. Kun tämä osa-alue on kunnossa, treenaaminen on sekä ohjaajasta että koirasta kivaa, on helppoa lähteä rakentamaan liikkeitä baby steps-tyyliin, pitäen treenit edelleen mielekkäinä ja koiran tasolle sopivasti haastavina. Itse noudatan treenaamisessa sitä ideologiaa, että koiran täytyy olla aktiivinen minua kohtaan, ei minun koiraa kohtaan.

Jos koira on passiivisessa mielentilassa, se ei pysty ottamaan vastaan sille annettua informaatiota. Sen olen itse huomannut treenatessani kahta aivan erilaista koiraa, palvelualtista belgiä ja tavallaan itsepäistä schipperkeä. Ziralla passiivisuus on opittu tapa päästä pois tilanteesta, joita se ei pysty käsittelemään pienessä päässään. Se vetää korvat taakse, istuu takamukselleen ja yksinkertaisesti kieltäytyy tekemästä mitään mitä siltä pyydetään. Otolta taas ei ole koskaan ennen vaadittu mitään, joten sillä ei ole minkäänlaista miellyttämisenhalua. Se ei työskentele ihmiselle, se työskentelee palkalle. Otto on hyvin passiivinen ohjaajaa kohtaan, se ei oma-aloitteisesti ota kontaktia ja sitä pitää koko ajan aktivoida, jotta se malttaa keskittyä siihen mitä sille sanotaan. Muuten korvat häviävät ja se keskittyy enemmän hajujen seurailuun ja omaan touhuunsa.

Ziran kanssa on aina painittu mielentilaongelmien kanssa, joko se näyttää lähinnä siltä että olisi tekemässä mitä tahansa muuta kuin treenaamassa, tai sitten siltä menee kuppi totaalisesti nurin. Pitkien ja mielenkiintoisten keskustelujen jälkeen olen tajunnut tehneeni paljon virheitä, kun olen lähtenyt luomaan sille uutta mielentilaa työskentelyyn. Olen hyväksynyt liikaa "lusmuilua", passiivisuutta, ja omalla toiminnallani ei-toivottua toimintaa. Kuitenkin osaan olla ylpeä siitä, että kun osaan vetää oikeista naruista, Zira toimii kuin ajatus. Tuskin koskaan päästään Oton kanssa samalle tasolle, koska se ei ole laisinkaan samanlainen koira kuin Zira. Olen kuitenkin ylpeä myös pikkumustasta, joka kehittyy vähä vähältä hieman aktiivisemmaksi koiraksi, jonka kanssa on ilo työskennellä.