Kysymys ei ole siitä, kuka antaa minun tehdä sen, vaan siitä, kuka yrittää estää.

Pohdintaa koiran treenaamisesta, ominaisuuksista, mielentilasta ja kaikesta siihen liittyvästä.


Kun koiraa koulutetaan tavoitteellisesti, on treenaaminen aika venyvä käsite. Erilaisia metodeja, uskomuksia ja ennen kaikkea - erilaisia kouluttajia löytyy joka lähtöön. Jotkut kouluttajat vannovat vain ja ainoastaan positiivisen vahvistamisen nimeen, jotkut käyttävät viettiteoriaa pohjana koiransa kouluttamiselle. Omasta mielestäni noista molemmista tekniikoista on vallan mainiot lähtökohdat onnistumiseen. En kuitenkaan varsinaisesti kannata  kumpaakaan näistä, tai pidä kumpaakaan toista oikeampana. Kuitenkin alusta lähtien kouluttamisen tulee tapahtua koiran ehdoilla, koiralle sopivin metodein. Itse olen myös sitä mieltä, että jo ennen aloittamista kouluttajalla tulee olla melko selvä visio siitä, millaista suoritusta koiralta hakee. On helpompaa lähteä rakentamaan toimivaa suoritusta oman vision pohjalta, kuin täysin tyhjästä.

Pidän tärkeänä kulmakivenä koiranpennun kouluttamisessa ennen kaikkea mielentilan rakentamista. Kouluttajalla on vuosia aikaa hioa liikkeet teknisesti toimiviksi, kun taas mielentilan muokkaaminen on paljon pidempiaikainen prosessi, been there, done that.
Alussa kaikki lähtee ohjaajasta, ihmisen on oltava innostava ja kiinnostava.  On annettava pennun ymmärtää, että aktiivisuus ihmistä kohtaan on paljon kivempaa ja palkitsevampaa, kuin omilla reissuilla huiteleminen. Kun tämä osa-alue on kunnossa, treenaaminen on sekä ohjaajasta että koirasta kivaa, on helppoa lähteä rakentamaan liikkeitä baby steps-tyyliin, pitäen treenit edelleen mielekkäinä ja koiran tasolle sopivasti haastavina. Itse noudatan treenaamisessa sitä ideologiaa, että koiran täytyy olla aktiivinen minua kohtaan, ei minun koiraa kohtaan.

Jos koira on passiivisessa mielentilassa, se ei pysty ottamaan vastaan sille annettua informaatiota. Sen olen itse huomannut treenatessani kahta aivan erilaista koiraa, palvelualtista belgiä ja tavallaan itsepäistä schipperkeä. Ziralla passiivisuus on opittu tapa päästä pois tilanteesta, joita se ei pysty käsittelemään pienessä päässään. Se vetää korvat taakse, istuu takamukselleen ja yksinkertaisesti kieltäytyy tekemästä mitään mitä siltä pyydetään. Otolta taas ei ole koskaan ennen vaadittu mitään, joten sillä ei ole minkäänlaista miellyttämisenhalua. Se ei työskentele ihmiselle, se työskentelee palkalle. Otto on hyvin passiivinen ohjaajaa kohtaan, se ei oma-aloitteisesti ota kontaktia ja sitä pitää koko ajan aktivoida, jotta se malttaa keskittyä siihen mitä sille sanotaan. Muuten korvat häviävät ja se keskittyy enemmän hajujen seurailuun ja omaan touhuunsa.

Ziran kanssa on aina painittu mielentilaongelmien kanssa, joko se näyttää lähinnä siltä että olisi tekemässä mitä tahansa muuta kuin treenaamassa, tai sitten siltä menee kuppi totaalisesti nurin. Pitkien ja mielenkiintoisten keskustelujen jälkeen olen tajunnut tehneeni paljon virheitä, kun olen lähtenyt luomaan sille uutta mielentilaa työskentelyyn. Olen hyväksynyt liikaa "lusmuilua", passiivisuutta, ja omalla toiminnallani ei-toivottua toimintaa. Kuitenkin osaan olla ylpeä siitä, että kun osaan vetää oikeista naruista, Zira toimii kuin ajatus. Tuskin koskaan päästään Oton kanssa samalle tasolle, koska se ei ole laisinkaan samanlainen koira kuin Zira. Olen kuitenkin ylpeä myös pikkumustasta, joka kehittyy vähä vähältä hieman aktiivisemmaksi koiraksi, jonka kanssa on ilo työskennellä.