maanantai 2. helmikuuta 2015

I'm not afraid to play my age. I never was. I like getting older.

Janni kirjoitti postauksen rakkaan koiraystävän kuolemasta. Jokainen tietää jo koiranpennun kotiin hakiessaan, että se pieni suloinen karvatupsu tulee vielä jonain päivänä olemaan jo elämänsä ehtoopuolelle ehtinyt vanhus. Toisaalta oman koiran vanheneminen pelottaa. Jokainen vuosi lisää koiran ikään on vuosi vähemmän yhteistä aikaa, vuosi lähemmäs luopumisen tuskaa. Kuitenkin, toisaalta vanhuus on rikkautta, yhdessä vietetyt vuodet näkyvät lemmikin ja omistajan välisessä suhteessa.

Katselin muutama päivä takaperin vanhoja kuvia Sippurasta. Kun se oli "vasta" 7-vuotias, vasta keski-ikäinen, parhaassa iässään. Se oli jo saavuttanut sitä kuuluisaa iän tuomaa viisautta, mutta siinä oli kuitenkin vielä jäljellä aimo ripaus nuoruuden tulta ja tappuraa, intoa. Nyt kun katson maailman rakkainta mummokoiraa, alkaa tiedostaa totuuden että se täyttää kuukauden ja kahden viikon kuluttua 11 vuotta. Että sen liikkeet ovat jo hidastuneet, että se katselee maailmaa jo eri silmin. Sillä ei ole enää kiire minnekään, se ei enää juokse maailmaa kiinni. Se on oppinut odottamaan, se oppinut että sen ei tarvitse juosta, kun kaikki tarvittava on jo täällä. Nyt se on se, joka filosofisine kulmakarvoineen katselee kalliolla horisonttiin, eikä enää kiirehdi muiden edelle.

Toisaalta suren suuresti sitä, että minun ja belgialaisen rakkaani tiet yhdistyivät vasta niin myöhään. En koskaan tule samaan kymmentä yhteistä vuotta kummankaan koiran kanssa, se on totuus joka täytyy vain kestää. Silti, on vaikea kuvitella että tämän neljän vuoden ajan vierelläni olisi tassutellut kukaan muu koira kuin Zira. On vaikea pukea sanoiksi tätä kaikkea. Z on kaikkea mitä voin koskaan koiralta toivoa. Huolimatta siitä, kuinka vanhana se minulle tuli, se on opettanut enemmän kuin yksikään nuorempi koira tuskin tulee opettamaan.

Vanhemman koiran kanssa joutuu myös miettimään itseään, asettamaan rakkaan karvakuononsa tarpeet omiensa edelle. Vanha koira oppii uusia temppuja, mutta kuinka paljon on liikaa vaatia? Koska on oikea aika vain antaa rakkaansa nauttia eläkevuosistaan sohvan karvaisena kuninkaana, vaihtaa pitkät ja mentaalisesti raskaat treenit kotipihatemppuiluun? Siihen ei voi kukaan vastata, sen kertoo vain oman koiran seuraaminen. Joku voisi todeta, että eihän koira osaa kertoa, kun on oikea aika antaa sen vain nauttia ansaituista eläkevuosistaan, se ei osaa puhua. Vastaus on hyvin yksinkertainen:

Vuosien saatossa rakkaimpaan muodostuu suhde, jonka takia sanoja ei enää tarvita.



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti