Erikoispostaus 2: Tarina Ziran takana

Olkoon tää nyt jonkinlainen joulukalenterin luukku, vaikka tänä vuonna laiskuus voittikin, enkä jaksa sellasta toteuttaa.

Kuten ainakin osa blogin vanhemmista lukijoista tietääkin, pieni hapsutassu Zira muutti meille 19.3.2011, 7-vuotiaana. Mutta mikä on tarina Ziran takana?

Kaisa-dreeveri

Kun vanhempani erosivat, meille ei jäänyt asumaan yhtäkään koiraa vakituisesti, vaan aina välillä joku isäni koirista kävi  hetken verran "hoidossa" meillä. Pääosin aikaa meillä viettivät hetkittäin dreeverinarttu Kaisa ja saksanseisojauros Unski. Meille ei edes pitänyt tulla koiraa. Ei, ennen kun oltaisiin muutettu. Äiti ei tykännyt lainkaan, kun kinusin vähän väliä ties millaista koiraa; rotulistalta taisi löytyä perhoskoira, corgi, sakemanni, sheltti.. Pentukuume oli todella kova ja kaipasin suuresti omaa koiraa jonka kanssa touhuta, harrastaa ja puuhailla muuten vain. 

Unski

Vähitellen rotutoive selkeni, Lauran Luka-belgin myötä. Tapasin treeneissä ja koiratapahtumissa muita belgejä, jonka myötä päätin itsekin haluavani moisen. Helmikuun lopussa 2011 sain sellaisen puhelinsoiton, jota ei ihan heti unohdeta. Iskä kertoi, että sillä on meille yllätys, mutta ei suostunut kertomaan yhtään enempää. Hetken väsytystaiston jälkeen selvisi, että mulle olis koira tarjolla, jos vaan sen haluan ottaa. Aluksi olin hieman kahden vaiheilla, sillä halusin pennun, oman pienen pulleamasuisen pennun. Josta saisin ihan itse leipoa juuri sellaisen kuin tuntuu. Sain sähköpostiin linkin koiranettiin ja muutaman kuvan, jonka perusteella tein aika nopeasti päätöksen ottaa Ziran ainakin koeajalle. Siitä alkoi harvinaisen pitkä kahden viikon odotus, joka päättyi 19.3.2011, kun Ziran entisen omistajan auto saapui pihaan. "Mitä mä oon menny ottamaan", oli ensimmäinen ajatus, kun näin jäisellä pihatiellä liukastelevan, melko kaljunnäköisen belgin jota selkeästi epäilytti koko juoni. Kun olin hetken verran ehtinyt tutustua Ziraan, lähdettiin lyhyelle metsälenkille, ettei mummotervu kovin paineistuisi nähdessään Tanjan lähtevän kotiin ilman sitä. Hetken pieni urhea belgialainen jaksoi ihmetellä, mihin se Hänen Oma Ihminen hävisi, mutta nopeasti se oli kuin kotonaan (lue: varastamassa pöydälle jääneitä pullia). Sille tielle se jäi, en edes harkinnut koeajan päätyttyä palauttaa tuota pientä mummoeläintä, joka tälläkin hetkellä retkottaa jaloissani lämmittämässä varpaitani.